Täällä on eletty viimeinen vuosi jossain kriisin partailla.
Viime yönä minulla tulikin täydet 30 mittariin. Apua.
Juu, ja tiedän että joku vanhempi nainen siellä itsekseen hihittää "voi tuota nuorta"
Olen huomannut ajattelevani viime aikoina entistä enemmän myös itseäni.
En tiedä johtuuko tämä omasta iästäni vai lapsieni iästä.
Luin kyllä vasta jonkun artikkelin, kuinka 30-vuotiaat haluavat muutosta elämään.
Lapsettomat alkavat haaveilemaan perheestä.
Ne, joilla on jo lapsia, pysähtyvät miettimään tätäkö tämä nyt on.
Sitten aletaan etsimään jotain muuta.
Parempaa.
Itse en kyllä varsinaisesti mitään suurta muutosta elämääni halua.
Koskaan ei ole kaduttanut, että lapset olen tehnyt / saanut nuorena.
Olen silloin tiennyt, että tätä haluan.
Osannut suurinpiirtein kuvitella mitä elämä sitten on.
Etusijalla ei ole minä vaan joku toinen.
Olen ollut siihen valmis.
Olen edelleen. Tietysti.
Parisuhteeseen olen aikoinaan lähtenyt asenteella,
että siinä myös ollaan.
Yhdessä kestetään asiat mitä eteen tulee.
Tietäen ettei aina voi olla niitä onnen hetkiä ja vaaleanpunaista hattaraa.
Meiltä ei kysytty Rakastatko vaan Tahdotko.
Minä Tahdon.
Minä Rakastan.
Jotain on kuitenkin tapahtunut.
Entistä enemmän tulee mietittyä asioita myös omasta itsestä lähtien.
Ei vain lapset, ei me pariskuntana.
Ainoastaan Minä.
Mitä minä haluan?
Mikä on minun oma juttu?
Mitä haluan itseltäni itselle?
Olen ollut huono antamaan itselleni aikaa jopa liikunnan merkeissä.
On tuntunut, että minun pitäisi olla lapsille läsnä.
Ajatus että jos olen itse liikkumassa, niin se on lapsilta pois.
Entä jos lapset tarvitsevat minua just silloin kun hikiotsalla hypin jossain jumppasalissa?
Entäs jos sitä ja tätä..
Selityksiä on kyllä löytynyt.
Sitten yrittää vielä meidän kiireistä aikataulua sovittaa yhteen,
että jokainen pääsis omiin harrastuksiin vuorotyön lisäksi.
Välillä ollut vaan helpompi antaa periksi.
Nyt sitten olen herännyt ajatukseen, että
tästä ei enää nuoremmaksi tule. Ja en ehkä haluaisikaan.
On pidettävä itsestä huolta. Elämä on Nyt.
Lapsetkaan eivät tarvitse minua enää samallatavoin kuin vaikka pari vuotta sitten.
Niinpä menin ja ostin liikuntakeskukseen jäsenyyden.
Kun on maksanut jotain jo etukäteen, niin se kannustaa myös liikkumaan.
Kyllä tekee hyvää niin fyysisesti ja henkisesti.
Ja enpä voi tuntea syyllisyyttä jos liikun silloin, kun lapset ovat koulussa.
Samoin tulee entistä tarkemmin mietittyä mitä laittaa suuhunsa.
Terveellisesti ollaan yritetty syödä aina.
Tietenkin välillä voi herkutellakin ns. roskaruoalla.
Töihin evääksi pitäisi jaksaa alkaa tekemään muutakin kuin leipää.
Se on se suurin muutos ruokailun suhteen, mikä on kohdattava.
Jossain vaiheessa minulla muu herkuttelu lähti hieman käsistä.
Karkkia silloin ja vähän tällöin.
Sitten vielä hieman ohimennen.
Nyt olen yrittänyt sitä vähentää.
Ai, että alku on tehnyt vaikeaa.
Lupasin itselleni karkkipäivän samaan aikaan kuin lapsilla on.
Tässä vasta meninkin ostamaan oman pussin.
Yllätyin kun siitä tulikin enimmäkseen vaan huono olo.
Kyllä olin tyytyväinen itseeni!
Tämä kaikki on vain itseä varten!
Niin huusi ohjaajakin tänään kun nosteltiin painoja.
Jes, hyvä minä! Ikää tulee mutta en mä vanhaksi ala.
Mutta tästä lähtien lupaan miettiä myös itseäni.
Olen sen arvoinen.
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)
.png)