lauantai 31. elokuuta 2013

Leijonaemon ajatuksia


Täällä on eräs asia tuonut myllerrystä meidän elämään. 
Varsinkin meidän vanhempien päähän.
Ei voi edes ennalta aavistaa millaiset tuulenpuuskat nousevat pintaan,kun on halu puolustaa omaa lastaan. 
Kuinka haluaisi tehdä kaikkensa saadakseen lapsensa onnelliseksi.
Kun haluaisi lastaan kohdeltavan oikein.
Valitettavasti nämä keinot eivät ole vain itsestä kiinni. 
Voimme opettaa lapsillemme oikeaa ja väärää, mutta samalla lapsi voi ympäristöstä huomata 
kuinka muualla asiat eivät mene saman opin mukaisesti. 
Sen jälkeen keskustellaankin kumpi onkaan oikein.

Meille on tärkeää opettaa lapsillemme sitä, kuinka jokainen ihminen pitää hyväksyä sellaisenaan kuin on. 
Ei pidä erotella vamman, ihonvärin, uskonnon tms. mukaan. Kunnioitetaan toisia ja toisten tapoja. 
Näin halutaan myös meitä kohdeltavan. Meidän opetus tuntuu siinä vaiheessa riittämättömältä, kun tällaista tulee meitä vastaan. 
Taas tulee kotona keskustelu siitä, kuinka ja miksi jokaiset eivät ajattelekaan samallatavoin.

Kun meidän tyttö ja hänen ystävänsä erotetaan toisten vanhempien toimesta.
Kun ei ole tapahtunut mitään pahaa tai ikävää. 
Ainoastaan vain vanhemmat päättäneet, ettei tytöt enää leiki keskenään. Ei edes koulussa. 
Missä vaiheessa tämä menee jo kiusaamiseksi. 
Kuka kiusaa ja ketä. Kuka ei hyväksy toisia sellaisena kuin ovat. Kuka tässä kärsii eniten.
Se on varmaa, etteivät lapset asettele toisiaan eriarvoiseen asemaan. 
Lapset ovat lojaaleja toisiaan kohtaan. Lapset ovat tässä asiassa niitä, jotka saavat haavoja.

Mitä minä voin vanhempana tehdä. Lohduttaa lasta kun hän surullisin silmin kertoo koulupäivästä. 
Yrittää hillitä hänen vihaansa ystäväänsä kohtaan. 
Kertoa kuinka nyt ei lapset tee väärää, vain vanhemmat. 
Voin yrittää perustella omaa näkemystäni, mutta en voi vaihtaa toisten mielipiteitä.

Mielestäni henkilökohtaisia asioita ei pitäisi viedä kouluun asti. 
Siellä jokaisen kanssa olisi tultava toimeen, ketään ei saisi jättää porukan ulkopuolelle. 
Näinhän asiat menee meillä aikuisillakin työelämässä. 
Yritän olla töissä hyvä työkaveri, reilu kaikkia kohtaan. Yritetään tehdä työpaikasta sellainen, 
että sinne olisi kaikkien mukava tulla ja siellä jaksaa käydä.
 Yksityiselämässä meidän ei tarvitse olla kavereita.

Sen olen nyt huomannut, että kasvattaminen muuttuu entistä vaikeammaksi mitä lapsilla tulee ikää.
Täällä tämä leijonaemo välillä karjahtelee. Yrittäen puolustaa omaa pentuaan.

6 kommenttia:

  1. Leijonaemoilija täälläkin <3 ja karju ihmeessä,tuo kavereista erottaminen vanhempien toimesta on jotain kamalaa...
    voimia leijona-emolle,toiselta samanlaiselta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa mutta toisaalta todella surullista että siellä kohtalotoveri. Näin ei pitäisi olla. Voimia myös sinne!♡

      Poista
  2. Nykyään tuntuu, että vanhemmilla on kamala tarve ohjailla lapsiaan - myös niissä kaverisuhteissa. Puhutaan myös käsitteistä kuten curling-vanhemmuus, jossa esteet sen pikkumussukan edestä raivataan keinoja kaihtamatta. Itse erittäin vapaan kasvatuksen saaneena voin todeta, ettei musta nyt hullumpi tullut :) Niskavillat nousee pystyyn kun kuulen, että joidenkin vanhempien kontrollointi ulottuu jopa koulujen välitunneille asti, Mur!

    Ei auta kun kasvattaa siitä omasta kullasta erilaisuutta arvostavan tyypin, sillä pärjää elämässä pitkälle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten tällaisten mussukoiden käy aikuisena kun ei enää vanhemmat olekaan siloittamassa tietä. Yritän kovasti tuollaiseksi kasvattaa. Saa nähdä miten siinä onnistuu.

      Poista
  3. Hieno kirjoitus! Hyviä neuvoja oot saanu, omansa puolia pitää pitää sillon kun noin räikeäasti "käydään päälle"! Oon hengessä mukana :)

    Sanna

    VastaaPoista