Musiikin tärkeys ei varmaan koskaan poistu minusta.
Ihanaa on soittaa noilla koskettimilla.
Soittaa ja laulaa sydämensä pohjasta.
Ihanaa on kuunnella musiikkia.
On monia lauluja, joista on syntynyt minulle joku tärkeys.
Antaa voimaa, kannustaa, lohduttaa, ilahduttaa.
Kaikenlaisia mahdollisia tunteita.
On kappaleita, jotka liittävät muistoni johonkin paikkaan.
Tiettyyn aikaan elämässäni tai tiettyyn ihmiseen.
On vaan lauluja, jotka jostain syystä kolahtaa.
Vaikka tämä Samuli Edelmanin uusin, Mahdollisuus.
Tuota kuunnellessa mietti tulevia vuosia eteenpäin.
Joskus nuo hetket ovat ihan käsillä.
Nopeammin kuin uskonkaan.
Viimein päivä koittaa kun hyvästellään vaikka nähdään vastakin Maailmalla tuuli käy yhtä voimakas kuin voima silmissäs rajuilmaa mä en pysty karkottamaan Hyvät päivät sinä itse paistamaan saat
Lähdetkö kauas Meetkö niin pitkälle kuin kotoas vain voit Kuinka sun käy ihminen hauras Vielä sun itkus öisin korvissani soi Ja vaikka joskus vaarallinen, on matka silti ihmeellinen Mahdollisuus
Otat ensiaskeleet varovasti tunnustellen Kaadut, nouset ylös taas yhä uudelleen ja ymmärrät sen pienet kolhut suuret murheet käsikkäni käy kanssa riemun oivallusten suurimpien
Lähdetkö kauas meetkö niin pitkälle kuin kotoas vain voit kuinka sun käy ihminen hauras vielä sun itkus öisin korvissani soi ja vaikka joskus vaarallinen
on matka silti ihmeellinen mahdollisuus
Vanha huoneesi on jääny ennalleen ovensuusta katon reunukseen Palatessas kaikki näyttää pienenneen
Lähdetkö kauas Meetkö niin pitkälle kuin kotoas vain voit Kuinka sun käy ihminen hauras Vielä sun itkus öisin korvissani soi ja vaikka joskus vaarallinen
on matka silti ihmeellinen
Lähdetkö kauas meetkö niin pitkälle kuin kotoas vain voit Kuinka sun käy ihminen hauras vielä sun itkus öisin korvissani soi ja vaikka joskus vaarallinen
on matka silti ihmeellinen
Tämäkin postausaihe on odottanut jo alkusyksystä asti.
Lapsiperheen arkeenhan liittyy harrastukset.
Me pidämme niitä tärkeinä ja haluamme antaa lapsillemme mahdollisuuden tehdä sitä mistä tykkäävät.
Se, kuinka monta harrastusta lapsella on, ei olekaan ihan itsestäänselvää.
Ennen minullakin oli mielipiteeni, josta olen joutunut joustamaan.
Entä jos lapsi haluaa harrastaa?
Jos haluaa kokeilla useampaa juttua?
Mikä on se sopiva määrä?
Kuopus käy uimassa.
Kotona itsekseen korvakuulolla harjoittelee pianolla eri kappaleita.
Miten mahtavaa on huomata kuinka lapsi nauttii oman harrastuksen äärellä.
Vedessä hänestä tulee kuin toinen ihminen.
Musiikkia kaipaa ympärilleen.
Uskon että musiikista tulee vielä muutakin kuin kotona musisoimista.
Esikoinen meillä onkin sitten se, joka tuonut mietintää.
Luisteluharrastusta jatkoi. Tänä syksynä halusi alkaa käymään kaksi kertaa viikossa luisteluharjoituksissa.
Sitten kiinnosti pianotunnit. Itsekin musikaallisena halusin heti tukea tätä innostusta.
Onhan se kiva, että joku muukin soittaa piano kuin minä.
Vielä alkoi kiinnostamaan salibandy.
Mies itse pitkään pelaneena oli tietysti tyytyväinen.
Alkuun syksyllä ajateltiin, että antaa käydä kokeilemassa onko oma juttu.
Ei halunnutkaan lopettaa.
Yhtäkkiä onkin neljänä päivänä viikossa harrastuksia.
Siihen vielä koulunkäynti ja läksyt.
Välillä väsyttää eikä millään jaksaisi lähteä harrastamaan.
Sitten kun ollaan kuitenkin "pakotettu", niin on siitä todella tyytyväinen.
Ollaan kysytty jos näistä jonkun jättäisi pois.
Haluaa harrastaa juuri näin, vaikka välillä väsyttääkin.
Vanhemmiltakin tällainen harrastusten määrä vaatii paljon.
Huonoina päivinä täytyy jaksata tsempata, vaikka itsestäkin tuntuisi ettei jaksa mitään ylimääräistä.
Täytyy olla valmis kuljettamaan, mahdollisesti tekemään myös seuran eteen jotakin.
Siinä sitten yritetään myös itse ehtiä liikkumaan, käydä töissä ja viettää yhteisiä hetkiä perheen kesken.
Välillä tuntuu, että mennään aikamoita oravanpyörää.
Millaisia kiinnostuksen kohteita teidän lapsilta löytyy?
Tämä on soinut jo kauan päässä ja vielä en oo kyllästynyt.
Jaetaan teillekin näin maanantain kunniaksi.
Avicii - Wake me up
Feeling my way through the darkness
Guided by a beating heart
I can't tell where the journey will end
But I know where to start
They tell me I'm too young to understand
They say I'm caught up in a dream
Well life will pass me by if I don't open up my eyes
Well that's fine by me [2x]
So wake me up when it's all over
When I'm wiser and I'm older
All this time I was finding myself
And I didn't know I was lost
I tried carrying the weight of the world
But I only have two hands
Hope I get the chance to travel the world
But I don't have any plans
Wish that I could stay forever this young
Not afraid to close my eyes
Life's a game made for everyone
And love is the prize [2x]
So wake me up when it's all over
When I'm wiser and I'm older
All this time I was finding myself
And I didn't know I was lost
Didn't know I was lost
I didn't know I was lost
I didn't know I was lost
I didn't know
Muistutetaan myös käynnissä olevasta arvonnasta. Osallistumaan pääset tästä. KIVAA UUTTA VIIKKOA KAIKILLE!
Viinimarjojen kerääminen oli minun to do-listalla ylimpänä.
Eilen keitin herkullista mehua.
Sitä on kiva juoda talvella.
Miehen kanssa mietittiin pitäisikö osa pensaista laittaa nurin.
Ei olla mitään viherpeukaloita, mutta ilmeisesti joku tauti noissa viinimarjapensaissa.
Lehdet pilkullisia. Yleensä olen talveksi kerännyt pupulle lehtiä pakastimeen,
mutta nyt saa etsimällä etsiä hyvännäköisiä lehtiä. Harmi.
Tuli myös pyöräytettyä kakku.
Vaikka ihan koulun alkamisen kunniaksi.
Naapurista kutsuttiin miehen vanhemmat kakkukahville.
Voitele ja korppujauhota irtopohjainen kakkuvuoka. Sulata rasva kattilassa,
lisää maito ja kaakaojauhe. Sekoita tasaiseksi. Jäähdytä.
Vaahdota kananmunat ja sokeri. Sekoita kuivat aineet keskenään.
Lisää jäähtynyt suklaaseos sekä kuivat aineet kananmuna-sokerivaahtoon. Sekoita tasaiseksi. Kaada taikina vuokaan.
Paista 175 asteessa n. 50minuuttia. Jäähdytä. Irrota kakku vuoasta.
Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen. Soseuta mustaherukat. Vaahdota kerma.
Sekoita tuorejuusto, marjasose ja sokeri keskenään.
Kuumenna vesi kiehuvaksi. Purista liivatelehdistä vesi pois ja liuota lehdet kuumaan veteen.
Lisää liuos koko ajan sekoitten tuorejuusto-marjasoseseokseen. Lisää kermavaahto kevyesti sekoittaen.
Kokoa kakku vuokaan. Leikkaa leivinpaperista suikaleet vuoan reunalle.
Kostuta kakku mustaherukkamehulla. Levitä mustaherukkatäyte kakulle. Hyydytä kakku jääkaapissa.
Lisää marjoja koristeeksi juuri ennen tarjoilua.
Kannattaa kokeilla. On kyllä herkullista!
Niin herkullista, että nyt tämä rouva lähtee sulattamaan kakkua zumbaan!
Koulun kevätjuhlassa kuulin itselleni aivan uuden laulun, joka kolahti heti.
Laulu oli kuin eskareille ja kutosille tarkoitettu.
Yksi ajanjakso on takanapäin.
Mennään kohti uutta seikkailua.
Ollaan tyytyväisiä, että meidän neiti on saanut pienin askelin tutustua koulumaailmaan.
Eskari on toiminut koululla. Siellä ollaan oltu melkeinpä kuin muutkin koululaiset.
Samaa porukkaa. Päiväkodilla on saanut olla taas vähän pienemmän oloinen.
Opettaja on todella herttainen ja ihana ihminen. Niin äidillinen ollut noille pienille!
Haikeana jätämme hyvästit. Ei haluttaisi katkaista siteitä.
Myös äitinä on saanut rohkaisuja mieltä askarruttaviin asioihin.
Apuopet ovat olleet aivan suunnattoman tärkeitä siinä porukassa.
Todellakin myös vanhempana huomannut, kuinka tärkeätä työtä ovat tehneet.
Hyvästellään myös nämä ihanat ihmiset.
Jossain vaiheessa talvea tytölle tuli tärkeäksi, että hänelle puhuttiin eskarista tai koulusta.
Hän ei mielestään ollut enää päiväkotilainen. Kasvua sekin.
Otettiin jo hieman ajatuksenkin tasolla etäisyyttä tuohon turvalliseen hoitopaikkaan.
Tämän vuoden aikana on ollut kunnon kasvua lapselle ja ennenkaikkea myös meille vanhemmille.
Kasvu ei tästä lopu eikä hiljene, oikeastaan päinvastoin.
Syksyllä mennään tuttuun, mutta jotain uuttakin on edessä.
Ei olla enää niitä koulun pienimpiä.
Onneksi koululla on uutena juttuna melkeinpä vain opettaja ja luokkahuone.
Koulurakennus ja luokkakaverit ovat samoja vanhoja.
Ollaan jo totuttu välitunteihin ja ruokasaliin, joka vielä syksyllä pelotti pientä eskarilaista.
Niin paljon lapsia ja hälinää. Itsensä tunsi pieneksi kuudesluokkalaisten edessä.
Eilen tyttö huokaisi ja sanoi "Eipä sitten enää koulussakaan leikitä".
Kysyin oliko koulussa jotain puhetta asiasta vai mistä tuli tuollainen mieleen.
Uusi huokaisu "mehän ollaan syksyllä jo niin isoja, että sen takia ei leikitä".
Yritin lohduttaa että leikkiä toki saa. Välitunnit ovat sitä varten.
Enää ei vaan ole sitä leikkituntia lukujärjestyksessä.
Niin iso ei ole koskaan, että tarvisi leikin lopettaa jos se itsestä tuntuu kivalta.
Näin tuli tytölle hieman parempi mieli. Saa luvan olla iso pieni.
Tyttö jää tyytyväisenä kesälomalle koulumaailmasta ja innoissaan odottaa elokuuta.
Miltä tämä sitten äidistä tuntuu?
Haikealta, onnelliselta, vaikealta, uskomattomalta, pelottavalta.
Tunteiden sekamelskaa.
Miten minulla voi olla jo kouluikäinen lapsi!?
Minulla on jo iso lapsi!
Missä välissä tuo pieni kasvoi noin isoksi?
Vastahan me seitsemän vuotta sitten odotettiin sinua syntyväksi.
Mihin tämä aika menee?
Miten uskallan päästää lapseni tuonne pelottavaan maailmaan?
Olenko varmasti osannut antaa hyvät eväät tulevaan?
Kannustanko ja rohkaisenko tarpeeksi, mutta en kuitenkaan liikaa.
Annanko lapselle tarpeeksi luottamusta nousta omille siiville.
Tyttö varmasti nauttii kesästä, mutta meneekö tällä äidillä aika murehtimiseen miten kaikki syksyllä järjestyy.
Siitä varmasti kuulette myöhemmin.
Tässä teillekin laulu. Kaunista eikö?
Milli Menninkäisen laulu
On jalkojesi juuressa melkein koko maailma.
Vasten tuulta korkealle pääset lintunen.
Älä liian kauaa pesi, vaan nouse siivillesi ja katso sieltä maailmaa.
Seikkailu odottaa.
On siipes vielä pienet, mutta kohta lienet kotka uljas kannella taivaan sinisen.
Mitä vielä mietit? Ajan onnellisen vietit.
Lennä suureen seikkailuun ja kanssas ehkä tuun
Kiitos Sinulle, joka jaksoit lukea tämän koko tylsän postauksen,
mikä oli tällä kertaa enemmän tekstiä kuin kuvia. Tarkoituksella.
En ollut omaa lääkäriäni nähnyt moneen kuukauteen.
Hän huomasi edistykseni, mikä on tapahtunut vuoden alusta.
Kuinka aidosti iloinen hän oli siitä, että vihdoin olen kuntoutunut edes tähän pisteeseen.
Niska on edelleen kipeä ja käsi hieman oireilee, mutta olen pystynyt olemaan töissä. Hyvä minä!
Luotetaan siihen, että suunta on vielä ylöspäin.
Minulla on myös toinen asia, joka vie voimia.
Kuinka helpottavaa ja mukavaa on välillä kuulla, että Minä toimin oikein.
Sydäntä on lämmittänyt, kun minua on sanottu vahvaksi kaikkien koittelemusten jälkeen.
Niin myös tänään. Antaa hyvää mieltä ja voimaa pitkään.
Ihanaa, että ympärilläni on ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella ja tsempata. Kiitos teille! <3
Opin/opettelen ajattelemaan, että Minä itse ja Minun perhe on ne tärkeimmät.
Me eletään omaa elämää. Tehdään asioita ja päätöksiä, mitkä on meille parasta.
Ei me välttämättä tiedetä onko kaikki oikein. Opitaan virheistä.
Tapaturman jälkeen opin ymmärtämään, että elän omaa elämääni.
Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestani.
Miksi tuhlaisin aikaa sellaiseen, mikä ei ole mielestäni oikein.
Tehdään jokainen elämästä sellainen, mikä on itselle parasta.
Ettei joskus murehdita sitä, kuinka asiat olisi pitänyt mennä, tekemättä itse sille mitään.
Ole vahva ja rohkea!
Musiikki on ollut minulle aina tärkeä. On paljon biisejä, joilla on minulle jokin suurempi merkitys.
Tämä alla oleva biisi on juuri sellainen. Antaa minulle voimaa.
Suoraan kuin suustani. En odota yllätystä,
En pidätä hengitystä.
Mä haluun jättää sen kaiken taaksepäin,
Mun pakoni loppuun juostu on.
En mä rohkea oo,
Enkä kuolematon,
Mut mä tiedän vaan sen,
Minkä sydän on tiennyt kauan tän.
Mun pakoni loppuun juostu on.
Pukeutumisaiheena oli keväisen metsän eläimet ja kukkaset.
Kiireisen viikon johdosta ei ollut paljon mietitty pukeutumista etukäteen.
Kuopukselle onneksi mahtui leppäkerttupuku ja esikoinen pukeutui perhoseksi.
Harmikseni tytöt sattuivat olemaan toisessa laulussa selkä meihin päin, joten kasvoja ei nähty.
Kuopuksella ainakin suu näytti liikkuvan, joten sanat kai muistettiin,
vaikka automatkalla hermoilivat kun eivät niitä muista.
Kiva oli kuulla omien lasten laulavan sellaista, mikä on itselle tuttu ala-asteen musiikkitunneilta.
Tykkäsin jo silloin kappaleesta ja tykkään edelleen.
(sanat alempana)
On se aina yhtä ihanaa nähdä omat lapset esiintyvän.
Jännityksessä turvautuivat toisiinsa ja pitivät kädestä kiinni.
Ihanat siskokset <3
Itselle tuli oikein lämmin ja ihana olo, kun ennen lähtöä katsoin ja kuvasin heidän kikatusta.
Olen pystynyt omille lapsille antamaan sellaista, mitä itselläni ei ole ollut.
- läheinen sisaruussuhde.
Silloin lähdettiin vasta klo 8.45 liikenteeseen, joten hieman enemmän oli aikaa kuin normaalisti.
Yleensäkään en kyllä tykkää kiireellä lähteä, mutta aina ei voi tietää kuinka yhteistyöhaluisia lapset ovat.
Aamuisin haluan varata itselleni aikaa. Yleensä teen siinä myös jotain kotihommia.
Esimerkiksi järjestelen paikkoja, täytän/tyhjennän astianpesukonetta, laitan pyykkejä kuivumaan.
Aamupalan syön rauhassa. Nykyään meille ei enää tule päivänlehteä, joten tabletilla tulee luettua uutiset.
Mulle tärkein juttu ja arjen pieni ilo, kun saa aloittaa aamun juomalla kahvin rauhassa.
Sitten välillä käyn herättelemässä tyttöjä. Yleensä tässä vaiheessa myös kisu menee tyttöjä herättelemään.
Iltaisin pyritään katsomaan seuraavan päivän vaatteet valmiiksi, mutta välillä se unohtuu.
Varsinkin kuopuksen kanssa tämä olisi tärkeää, kun aamut voi olla sen takia aivan mahdottomia.
Tiistaiaamunakin meni useampi minuutti kun neiti valitsi sopivia vaatteita kaapistaan.
Pukemisen jälkeen kammataan hiukset ja laitetaan ne kiinni.
Usein käy sillä tavoin, että kun esikoinen vielä suunnittelee pukemista niin kuopus jo odottelee ulkovaatteet päällä.
Näin kävi myös tiistaina.
Lopuksi itse käyn vielä talon läpi, että varmasti kaikki valot on suljettu ja tarpeelliset tavarat olisi mukana.
Tarkistan myös vielä eläimien vesiastiat, vaikka mies yleensä hoitaakin eläimet aamulla.
Tässä vaiheessa tytöt ovat jo ehtineet keksiä ulkona jonkun leikin.
Pakkasaamu hieman yllätti. Kuitenkin oli jotenkin kivan raikasta. Autossa mittari näytti -11,5.
Tietenkään en ollut maanantai-iltana muistanut ottaa huomioon, että voi olla sen verran pakkasta että ikkunat täytyy rapata.
Onneksi taitaa olla viimeisiä tälle talvelle.
Tiistaiaamuna suuntasin ennen töihin menoa fysioterapiaa.
Sieltä suoraan töihin. Työpaikan pihalla pakkasta oli enää -6,5. Auton kello näytti 9.57, jos se olisi muutettu kesäaikaan.
Kelloa kun katsoo niin aikaa tuohon kulkemiseen menee, mutta ei sitä huomaa.
Tykkään kuunnella radioa. Samalla töihin mennessä voi jo valmiiksi orientoitua työtehtäviä varten.
Samoin kuin kotiinpäin tullessa unohtaa ne työasiat.
Tällainen aamu meillä.
Toisinaan yhtä taistelua ja kiirettä, jolloin ei kyllä kuvaamiset onnistuisi.
Varoitan, että nyt tulee hieman surullisempi postaus.
Pakko oli saada kirjoittaa.
kuva otettu eilen, palmusunnuntaina
Siitä on jo vuosi kun rakas mummuni nukkui pois. Oli minulle todella läheinen ihminen.
Vielä vuosi sitten silitin mummua. Yritin helpottaa hänen oloaan.
Tiesin, että mummu tietää meidän olevan lähellä vaikkei enää jaksanut silmiään aukaista.
Välillä hän silitti ja taputti myös minua kädestä.
Tiedän, kuinka hän vielä silloinkin mietti kuinka meidän täytyy jaksaa eteenpäin.
Kuinka hänellä oli isovanhemman huoli, että meidän pikkutytöistä on pidettävä hyvää huolta.
Hän piti meitä hyvinä vanhempina, mutta isovanhempana tunsi olevan vastuussa vielä siitä sanoilla varmistamaan.
Koko päivä oltiin hänen lähellään. Illalla sanoimme heippa ja lähdimme kotiin.
Kotiin saapuessa saimmekin ikävän puhelun. Mummu oli päättänyt nukkua pois kun on yksinään.
Lähdimme vielä sairaalaan sanomaan loput hyvästit.
Kuinka ihminen voi olla kaunis. Niin levollisin näköinen.
Mieheni ei halunnut tulla enää tässä vaiheessa katsomaan. Olen sanonut, että olisi kannattanut.
Näin jäi paljon paremmat muistot, koska tuskaa ei enää näkynyt.
Sinä lähdit salaa, et kertonut minne. Tähdeksikö asetuit, vai tuulenako kuiskaat koivupuissa? Vai olitko se häikäisevä aalto, jonka rannalla näin? Vaan kun kuuntelen tarkkaan, sydämelläni kuuntelen, sinä sittenkin kerroit: -teihin jäin.
Vielä tuntuu, ettei vuosi ole paljon muuttanut surua.
Tällä hetkelläkin, kun tätä kirjoitan kyyneleet valuvat poskeani pitkin.
Kurkussa on iso pala ja sydäntä puristaa.
Vieläkään en ole voinut poistaa puhelimestani mummun numeroa.
Välillä pysähdyn tuijottamaan sitä. Olisi niin paljon asiaa!
Mummu, me täältä vilkutamme, kun tähtenä taivaalta meitä katselet.
Lapsilla on tietysti ollut myös raskasta aikaa.
He myös näkivät läheltä hautajaistenjärjestelyä ja mummun tavaroiden jakoa.
Näitä hetkiä elettiin elokuulle asti.
Kuopuksella meni kauan aikaa, kun iltaisin vaan itki itsensä uneen.
Oli meille vanhemmille vihainen, kun ei päässyt enää sairaalaan mummua katsomaan.
Esikoista ollaan taas yritetty saada avautumaan. Mielessään pohtii asioita.
Isoja kysymyksiä on heitetty ilmaan ja niihin ollaan parhaimman mukaan yritetty vastata.
Toisaalta lapset saavat surullisestakin asiasta välillä hauskan.
Keskenään ovat jo tehneet perinnön jaon mun vanhempien luona.
Esikoinen tuumasi "minä haluan mummun korut". Kuopus "minäpä haluan Koko talon"
Meillä on ollut jo kaksi raskasta vuotta.
Eletään nyt luottaen siihen, että paljon hyvää olisi tulossa.
On käytävä alhaalla, että osaa taas nauttia siitä noususta.
Laulu mummulle
Surullisesta postauksesta huolimatta haluan toivottaa jokaiselle
MUKAVAA MAANANTAITA!
Jossain vaiheessa olenkin blogissani kertonut, kuinka olen ollut pitkällä sairauslomalla loukkaantumisen takia.
Tämä vaikutti minun rakkaan harrastuksen, musiikin, toteuttamiseenkin.
Pieniä määriä olen pystynyt pianoa soittamaan. Taidot ovat kuitenkin ruostuneet todella paljon.
Lisäksi vammani edelleen asettaa jotain rajoituksia.
Tämä harrastukseni on hyvä ammatissani. Se oli yksi monista syistä nykyisen työpaikan saamiseen.
Tämän vuoksi olen myös töissä ensimmäisiä ihmisiä joille annetaan kunnia(?) kyseiseen suoritukseen.
Tänään minun täytyikin pitkästä aikaa soittaa ja laulaa muiden ihmisten kuullen.
Lisäksi vielä yksi kappaleista sattui olemaan sellainen, mikä oli ns. minun ja mummun laulu.
Mummulle tätä usein soitin ja lauloin, kun oli hänen yksi lempilauluista.
Viimeiseksi esitin tämän mummun hautajaisissa vuosi sitten.
Tämän päivän esityksessä itku oli aika lähellä, mutta sain pidettyä itseni kasassa.
Huomaan, että olen välillä liian kriittinen itseäni kohtaan. Jospa joskus opin, että entiseen ei ole enää paluuta.
Soittaessa pieniä virheitä tuli vasemman käden takia, mutta tuskin suurinosa yleisöstä edes niitä huomasi.
Esityksen paras palkinto oli lopussa iloiset mielet ja kiitokset.
Kotiin tullessa pianon pimputus kuului ulos asti.
Äiti sai heti nuotit käteen, mitä pitäisi soittaa ja laulaa.
Kohta täytyykin lähteä viemään tytöt muskariin.
