keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Heinähattu ja Vilttitossu

Minulla on tapana kirjoittaa päiväkirjaa.
Jos ei ole päiväkirjaa lähettyvillä silloin kun ajatukset täytyy saada talteen,
niin siihen kelpaa melkein mikä tahansa paperipala.
Paperille syntyy omia ajatuksia, tunteen purkauksia, kiitollisuutta,
suunnitelmia ja kaikkea mahdollista.
 Viime kesänä kirjoitin aiheesta Heinähattu ja Vilttitossu.
Muokkailen laitan tekstiä myös teille.
Lopussa selviää minkä takia juuri nyt.

Tiedätkö sen tarinan/ sadun siskoksista Heinähatusta ja Vilttitossusta?
Heidät on luonut kirjailijat Sinikka ja Tiina Nopola.
Yksi elokuvakin heidän hullun hauskan perheen ja ystävien touhuista tehty.

Muistan, kuinka ahmin lapsena Heinähattu ja Vilttitossu-kirjoja. 
Silloin eräänä jouluna sain sen jouluaiheisen kirjan ja siitä se lähti.
Kirjastosta niitä muita sarjan kirjoja kannettiin. Minulla oli omana vain se yksi.
Joka joulu se sama kirja oli luettava uudelleen ja uudelleen, jopa teininä.
 Enpä olisi silloin kehdannut kavereilleni sanoa mitä kirjaa oikein luen.
Nyt sitä taas oikein mielellään lukee lastenkirjoja ja onneksi meillä jaksetaan niitä kuunnella.

Heinähatun ja Vilttitossun-tarinat veivät mukanaan ja saivat ihastuksen valtaan.
Olikohan minulla myös hieman kateutta vai paremminkin kaihoa.
 Kuinka minullakin olisi samanlainen sisaruussuhde. Ei tarvitsis olla niin paljon yksin.
Kotona olisi aina kaveri.
Muutenkin koko Kattilankosken perhe oli niin erilainen meidän liiankin tavalliseen perheeseen verrattuna. 
Ehkäpä sitä silloinkin kaipasi sellaista, mitä ei itsellä ole.
Kaipasi vaikka satuelämää kaiken tavallisuuden keskelle. 
Kyllähän se olisi nytkin välillä aika mukavaa,
vaikka vaikeudet ovat opettaneet että tavallinen arki on parasta.

Elokuva Heinähatusta ja Vilttitossusta lumosi minut täysin. 
Ei vaikuttanut vaikka itse olinkin jo aikuisuuden kynnyksellä.
Tarina ja rooli suoritukset yms. on todella hienoja.
 Edelleen pystyn katsomaan sen aina vain uudelleen. 
Itsekin kasvaessa sitä on oppinut katsomaan myös ns. uusin silmin.
Silloin kun ei kaivannut itselleni enää samanlaista sisaruussuhdetta,
 niin aloin toivomaan että olisipa minulla joskus tuollaiset tytöt. 
Toisilleen niin ihanan tyhmän rakkaat.
Nyt päästäänkin siihen miksi tätä kirjoitan.

Silloin kun tuota toivoin en uskonutkaan olevan sen joskus totta.
Olihan ne vielä aika kaukaisia haaveita.
En uskonut sitä todeksi vielä silloinkaan kun kuopus syntyi.
Se tunne kasvoi kuopuksen mukana. Viime vuosina se tunne on vain voimistunut.
Minulla on ihan omat Heinähattu ja Vilttitossu. Minulla. Meillä.
Enkä minä itse asiaa näe vain näin.
Usemman kerran ihmiset ovat toisteen sanomisestaan tietämättä kommentoineet meidän tytöistä samaa. 
Viimeiseksi serkkuni mies joka oppi tuntemaan tyttöjämme paremmin yhteisellä reissulla.

Heinähattu on perheen esikoinen, tunnollinen ja kiltti tyttö.
Räväkämpi Vilttitossu saa vedettyä siskonsa keksimiinsä juttuihin mukaan.
Talosta ei puutu meinikiä kun siellä on oma Vilttitossu. Kotona ollessa hiljaista tietää kuka sieltä puuttuu. 
Jos ei pitäisi puuttua, niin mietitään mitähän neiti on taas keksinyt.
Vilttitossun ollessa vauhdissa on hieman onnellinen siitä, että onneksi toinen tytöistä on rauhallinen Heinähattu. 
Kun välillä ei ole itse tiennyt itkeä vai nauraa Vilttitossun tempauksille, 
niin Heinähattu on tullut sanomaan lohduttavia sanoja.
Yrittää fiksuna tyttönä nähdä asioista myös hyviä puolia.
Toki Heinähattukin on näyttänyt sen, että kyllä minäkin osaan.
Ihan niinkuin siinä elokuvassakin kävi. Huhhuh.
Se on melkeinpä jo oma stoorinsa.

Elokuvassahan eletään viimeistä kesää ennen Heinähatun koulun aloitusta.
Hetki mikä meillä on ollut ihan vasta.
Isompi tsemppaa pienempää. Iso huoli on kuka kuorii Vilttitossun perunat,
 kun Heinähattu menee kouluun. Kuka päivällä leikkii pikkusiskon kanssa. 
Eletään muutoksen aikaa. Vanhemmat vain eivät tunnu ymmärtävän asian vakavuutta. 
Ollaanko me nyt asia varmasti ymmärretty? Syksyn hetki on muutos koko perheelle.
Heinähatun on lopulta tehtävä sitä mitä uhmakkaampi siskonsakin.

Aikuiset eivät ikinä opi, jos lapset ovat aina kilttejä.
Opitaanhan me jotain kun isompikin uhmailee?

Saan olla niin onnellinen, että minulla on omat Heinähattu ja Vilttitossu.
Tuolla ne nytkin yhdessä leikkivät, niinkuin yleensä aina molempien ollessa kotona. 
Välillä riidellään. Ollaan kirjaimellisesti kynsin ja hampain toisissa kiinni. 
Sitten taas halaillaan. Joskus kuin varkain pidetään toisen kädestä kiinni.
Jännittävissä tilanteissa haetaan tukea toisesta.
Sanomatta toiselle viestitetään ' ole siinä lähellä, tarvitsen sinua juuri nyt'
Eilen illalla yhdessä makoilivat esikoisen sängyssä.
Isompi kertoi pienemmälle satua. Olivat ihan lähekkäin toisiaan.
 Toisilleen rakkaita.

Niin lämmin tunne tuli itselle.
Olen saanut sen mistä salaa haavailin.
Olen saanut nuo kaksi ihanaa tyttöä.
Olemme saaneet omat Heinähatun ja Vilttitossun <3

Ja nyt siihen miksi tätä kirjoitan..
Huomasin, että Heinähattu ja Vilttitossu-elokuvasta on tullut juhlajulkaisu.
Kyseistä elokuvaa ei ole enää ollut saatavilla, mutta nyt taas on!
Suosittelen. Tästä kyllä tykkää lapset ja aikuiset.



2 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus <3 Samaa mieltä että teidän tytöt on kuin heinähattu ja vilttitossu :)

    Sanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna <3 Niin neidit kyllä on :)

      Poista