Tulee aika..

Tämä kolahti aikoinaan. 

Nyt löysin taas luettavaksi ja muistutti asioiden tärkeydestä.

Tulee päivä, äiti, jolloin en enää itkekään, kun lähdet huoneesta.

Tulee päivä, jolloin et kuule minun kiukuttelevan kauppareissulla.

Jonain päivänä, isä, en enää pyydä sinua halaamaan keskellä yötä.

Jonain päivänä et enää muista, milloin viimeksi jouduit pyyhkimään poskilleni levinneen suklaan.

Koittaa yö, jolloin et herää vain huomataksesi minun nukkuvan poikittain tyynylläsi.

Koittaa aika, jolloin minua ei enää tarvitse kantaa unisena autosta omaan sänkyyn tai

 kuljettaa reppuselässä kotiin, koska pienet jalkani eivät jaksaneet perille saakka.

Elä siis kanssani hetkessä, äiti.

Ota ilo irti jokaisesta päivästä, isä.

Sillä koittaa päivä, jolloin en ole enää pieni.

Välillä Usein meidän arki on aika kiireistä.

Kalenteri kädessä suunnitellaan arkea eteenpäin.

Missä pitää olla milloin, kuka on siellä ja toinen täällä.

Kas, itse pitäis olla yhtä aikaa siellä ja täällä.

Kalenteriin merkitään työvuorot. Päiväkotiin pitäisi ilmoittaa hoitopäivät.

Kuinkahan monta kertaa nekin on jäänyt ilmoittamatta.

Mitähän siellä hoitotädit ajattelee. On nuokin vanhempia.

Kalenteri kädessä suunnitellaan viikkojen päähän kavereidenkin näkemistä.

Sitten valitan kun tämä meidän arki on niin kiireistä.

Töissä tietenkin pitäis käydä. Ärsyttää ja ahdistaa kun lapset huutaa meidän työssäkäynnistä.

Eivätkö ymmärrä että se on tärkeää.

Untakin tarvitsis. Sillain kunnolla. 

Aamulla väsyneenä ja kiukkuisena miettii, kunpa joskus olisi yö kun saa nukkua kunnolla.

Ei pieniä jalkoja päällä ja käsiä tiukasti ympärilläni (ja nehän eivät ole mieheni kädet).

Ei ahdasta tilaa. Nyt on paikat jumissa yhdessä kohdassa nukkumisesta.

Eikö jo lasten pitäisi nukkua omassa sängyssä.

Ei varmasti kenelläkään muulla ole tämänikäisten kanssa perhepetiä.

Välillä tarvitsee omaa henkireikää vaikka lenkkeilyn muodossa.

Ei kukaan vaatimassa mitään. Yksin musiikkia kuunnellen.

Kaverin kanssa juoruilen.

Sinnekin täytyy joskus lähteä salaa. Joku voi jäädä huutamaan perään.

Äitiä tarvitaan just nyt, eikä isä tietenkään silloin kelpaa.

Toisinaan lapsilta tulee puheluita jatkuvasti.
Milloin olet kotona. Sinun pitäisi olla jo kotona.
Tule nyt jo kotiin.
Selitystä pienelle.
Hetken päästä puhelu toistuu lähes samana.
Sillä hetkellä se hieman ärsyttää.
Pitäisi tehdä muutakin, vaikka niitä töitä. Taas.
On tämäkin aikamoista oravanpyörää.

Mutta se muistutus..
Oikeasti joskus varmasti koittaa päivä kun tuijotan tyhjää kalenteria.
Ehkä yritän keksiä sinne jotain menoja.
Onhan se paukkunut täytenä monia vuosia.

Koittaa aika, jolloin lapset eivät varmasti välitä milloin olemme töissä.
Töihin ei satele puheluita, milloin tulemme kotiin.
Voi olla että kotona ei kukaan odota juuri minua.

Tulee öitä, jolloin herään siihen kun sänky tuntuu tyhjältä.
Ei ole niitä pieniä käsiä ja jalkoja, jotka nyt tuntuvat olevan yöllä joka paikassa.
Varmasti on tulossa öitä, jolloin mietin missä lapseni nyt ovat.
Toivoisi niiden olevan siinä kainalossa. Perhepedissä.

Tulee aika, jolloin saan ottaa aikaa itselleni kenenkään huutamatta perääni.
Haluten itse huutaa "Nyt Äiti lähtee lenkille",
 kenenkään siitä välittämättä tai edes kuuntelematta.

Tulee aika kun huomaan tämän hetkisen elämän olevan vain kasa muistoja.
Toivoen että saisin hetkeksi tämän ajan elämästäni takaisin.
Toivoen etteivät lapseni kasvaisi niin nopeasti.
Lupaan yrittää nauttia tässä ja nyt.