Mikä päivä vain voi muuttaa suuntaa

Mistä alkaisin...

Tänä kesänä perhettämme on hieman koeteltu.
Tämän johdosta blogi on jäänyt hieman taka-alalle.
Kun elämässä on isoja murheita ja suruja tuntuu blogin sisustus ja muut jutut turhan pinnallisilta.
Toisaalta taas tuota pintaliitoakin hieman kaipaa.
Antaahan se jollain tavoin myös voimaa ja saa ajatuksia myös toisaalle.
Ehkä se on vähän sama kuin joillakin rankka urheilusuoritus.
Itse tykkään valokuvaamisesta ja blogimaailmasta.
Toisaalta taas välillä on tuolla jossain joku ääni puhunut voinko ja saanko nyt sellaisesta nauttia.

Niinkuin blogissani aikaisemmin kirjoittelin, niin pihamme isomummu nukkui pois kesällä.
Tätä ennen ja sen jälkeenkin oma raskaus tuotti välillä huolta ja murhetta.
Tuntui, että siinä on jo ihan tarpeeksi.
Kovasti odotettiin pienen syntymää.
Ajateltiin lopulta, että niinhän se elämä menee
- yksi lähtee, ja toinen tulee.
Nyt vain keskitytään enää vauvan tulemiseen.
Iloon ja onneen.

Viisi viikkoa sitten meillä kuitenkin taas tapahtui.
Appiukko sai ison sydänkohtauksen.
Mikä onni, että ei ollut yksin kotona.
Itse olin toisena henkilönä elvyttämässä ennen avuntuloa.
Kuinka pitkältä tuntuu minuutit siinä vaiheessa.
Kuinka ihmeellisesti sitä itsekin sai siinä vaiheessa voimaa.
Iso kiitos kuuluu puhelimessa tsempanneelle ja lopulta ensiavun antajille.

Viisi viikkoa on mennyt vauhdilla.
Joka päivä sairaalassa käyntiä, useammankin kerran päivässä.
 Hieman edistystä, mutta ei mullistavaa.
Tässä vaiheessa kaipaisi ennustajaa, joka kertoisi jatkosta.
Toivomme ja uskomme parempaa.
Nyt vain taistellaan.

Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan.
Elämä voi heittää aivan yhtäkkiä kunnolla kuperkeikkaa.
Kun osaisi iloita juuri tästä hetkestä ja olla kiitollinen siitä mitä on ♥

Nauttikaa niistä pienistä hetkistä!