Nyt on tullut hetki kun täytyy tyhjentää mummun asunto.
Inhottavaa katsella toisen laatikoihin ja kaappeihin. Jakaa tavaroita.
Miettiä jokainen tavara erikseen. Valokuvat ja kortit pitäisi katsoa läpi.
Mummu oli ennen sairaalaan menoa aavistanut, ettei välttämättä palaa enää kotiin. Katsonut minulle valmiiksi valokuvia ja tyttöjen antamia piirrustuksia.
Siellä ne oli laatikossa omassa pinossaan,
niinkuin mummu minulle viimeisinä päivinä sanoi.
Pinnatuolista olen kauan haaveillut ja sellaisen sain.
Nyt tässä tuolissa on muisto, eikä ole vain tavara muiden joukossa.
Tässä tuolissa mummu aina istui kun jutteli puhelimessa.
Myös useamman virkatun tyynynpäällisen otin itselleni.
Samoin olohuoneen pöytää olen etsinyt pitkään. Sopivaa en ole löytänyt.
Mummun olohuoneen pöytä lähti meille. Ei ihan sellainen mitä olen ajatellut,
mutta muisto on nyt tärkein. Sen kyllä tulen maalamaan valkoiseksi.
Sopii paremmin meille.
Mummun keittokirjan tytöt halusivat itselleen.
Oli muuten ihan oudonkin kuuloisia ruokia ja leipomuksia.
Pitäisiköhän niitä joskus testata.
Keskiviikkona kävimme tyttöjen kanssa mummun haudalla.
Poimimme omasta kukkapenkistä päivänkakkaroita, joita veimme mummulle. Hautausmaalta lähtiessä kuopus sanoi että oli kiva käydä mummun haudalla.
Esikoinen tuumasi "Ihanaa, mutta niin haikeaa". Samoissa ajatuksissa myös itse.
Vieläkin välillä itkettää. Iso ikävä!
Kun painan kasvot mummulta tuomiin tyynyihin voin vielä tuntea mummun tuoksun.
Voi kunpa tuon tuoksun saisi johonkin purkkiin. Tiedän joskus unohtavani sen tuoksun. Onneksi sentään säilyy muistot tavaroissa ja niistä tärkeimmistä, yhteisistä hetkistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti